Oppimista koskevien termien ja anglismien löperö käyttö vaikeuttaa monimutkaisen kasvatustieteellisen ilmiön ymmärtämistä, ja siten myös kasvatusalan keskusteluja ja kehittämistä.
Otsikko on outo. Se on kasvatusalan uutta hömppäkieltä, jossa kognitiivista aivoissa tapahtuvaa ilmiötä tarkoittava sana ’oppiminen’ on otettu yleiskäyttöön kuvaaman asioita, joissa ei ole kyse oppimisesta. Ongelmallisinta on, kun sitä käytetään korvaamaan sellaisia termejä kuin opiskelu (tavoitteellista toimintaa oppia joku asia tai taito), opiskelija, oppilas, osallistuja (henkilö, joka opiskelee jotain) ja osaaminen (opitun näkyminen käytännössä jollakin tavalla). Kyseessä on eräänlainen anglismi, eli englannin kielestä omaksuttu paha tapa käyttää learning-sanaa kuvaaman monia eri asioita, joille olisi olemassa vakiintuneet ja oikeat suomenkieliset termit.
Ongelma on siinä, ettei kukaan opi ”oppimalla”, vaan esimerkiksi harjoittelemalla, opiskelemalla, tekemällä, opettelemalla, toistamalla, matkimalla, osallistumalla. Suomeksi otsikon lause siis voisi olla vaikkapa ”koululainen oppii opiskelemalla”, ”mies oppii kantapään kautta”, ”työntekijä oppii työtä tekemällä”, ”urheilija oppii harjoittelemalla”, ”yhteisö oppii keskustelemalla” tai ”lapsi oppii matkimalla”.
Tämä voi kuulostaa turhalta käsitenipotukselta, mutta ”oppimisen” löperö käyttö vaikeuttaa monimutkaisen kasvatustieteellisen ilmiön ymmärtämistä, ja siten myös kasvatusalan keskusteluja ja kehittämistä. Käsitteen löperössä käytössä unohtuu, että oppimista (siellä pään sisällä) tapahtuu hyvin erilaisissa konteksteissa. Ehdottomasti suurin osa oppimisesta tapahtuu luonnostaan arjessa ilman, että kukaan mitään opettaa ja ilman tietoista ja tavoitteellista opiskelua. Jokainen on varmasti oppinut kokemuksen kautta esimerkiksi sen, ettei kannata laittaa kieltä jäiseen metalliin. Kokemuksen kautta opitaan myös, miten joku asia – vaikkapa piparkakkutalo – kannattaa tehdä. Jokainen myös oppii koko ajan erilaisia asioita sosiaalisen oppimisen ja yhteisöön osallistumisen kautta (esimerkiksi oman äidinkielen oppiminen vauvasta alkaen, aikuisilla vaikkapa työyhteisössä organisaation kulttuurisen ja hiljaisen tiedon jakaminen). Erilaisia asioita voi myös itse tai kavereiden kanssa opetella tietoisesti ja tavoitteellisesti, ilman että kukaan niitä varsinaisesti opettaa. Lapset hankkivat tällä tavalla erinomaisen osaamisen vaikkapa tietokonepeleistä, koiraroduista tai dinosauruksista. Myös aikuisista osa (eri tutkimusten mukaan noin 30–70 prosenttia) opettelee itse ja kavereilta vinkkejä kyselemällä vaikkapa omakotitalon rakentamista, ruuanlaittoa tai sukankudontaa.
Oppimista saattaa – hyvässä lykyssä – tapahtua myös koulutusjärjestelmässä (esiopetus, koulut, toisen asteen oppilaitokset, korkeakoulut ja vapaa sivistystyö) ja muissa organisoiduissa opetus- ja koulutustilanteissa (esimerkiksi uimakoulu, autokoulu, armeija, nonformaali ammatillinen ja harrastustavoitteinen aikuiskoulutus).
Oppijoista on kuitenkin mielekästä puhua vain silloin, kun kyseessä on ensimmäisen tyyppinen arjessa tapahtuva oppimistilanne. Mutta kun kyseessä on koulutusjärjestelmässä tapahtuva tai joku muu organisoitu opetus- tai koulutustilanne, on harhaanjohtavaa ja jopa haitallista puhua ”oppijoista”, koska niissä oppimistuloksia syntyy – jos hyvin käy – vain tietoisen opiskelun lopputuloksena. Eli vaikka lapsi oppii äidinkielen luonnostaan ilman tavoitteellista opiskelua vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa (on oppija), ei hän enää koulussa voi oppia oman äidinkielen lukemista, kirjoittamista ja kielioppisääntöjä ilman tietoista opiskelua ja opettajan siihen tarjoamaa tukea. Koulussa, korkeakouluissa ja kursseilla olemme pakostakin koululaisia, opiskelijoita tai osallistujia.
Käytännön esimerkki ”oppijan” ja koululaisen tai opiskelijan erosta on koulujen ruotsinopetus ja suomalaisten ruotsin osaaminen. Pitkään ja hartaasti koulutusjärjestelmän eri tasoilla ruotsia opetetaan kaikille. Osa sitä sitten myös opiskelee, näistä joku myös hieman oppii, mutta lopulta hyvin harva käytännössä osaa. Eli onko mielekästä puhua suomalaisista koululaisista vaikkapa ruotsin kielen ”oppijoina”? Toinen käytännön esimerkki on oma venäjän kielen opiskeluni: kolme vuotta opetusta (ja hieman myös opiskelua) lukiossa, mutta opin lähinnä kyrilliset aakkoset ja muutamia sanoja. Osasin lukion jälkeen venäjää sen verran, että sain silloisen Leningradin hotellissa tilattua huonepalvelusta teetä ja salamivoileipiä. En mieltänyt silloin enkä vielä jälkikäteenkään itseäni ”venäjän oppijaksi”.
Vanhaan hyvään aikaan kasvatustieteissä didaktiikan peruskäsitteet olivat opetus, opiskelu ja oppiminen. Näillä oli looginen suhde. Koulussa opettaja opettaa, oppilas opiskelee ja – jos hyvin käy – oppiikin jotain. ”Oppijoista” puhuminen antaa siis virheellisen mielikuvan, että koulussa ja koulutuksessa voi luonnostaan oppia jotain ilman sen kummoisempaa tavoitteellista ponnistelua (eli opiskelua, opettelua) sen eteen. ”Oppija” terminä ja ajatuksena siis hämärtää opiskelijan (koululaisen, osallistujan) aktiivisen työskentelyn tarpeen ja merkityksen.
Arvailen ”oppijoista” puhumisen taustalla olevan kaksi syytä. Ensinnäkin on ilmeisesti haluttu tehdä ”oppijasta” subjekti sen sijaan, että nimetään heidät objekteiksi (oppilas, koululainen; lapsuudessani Pielavedellä mummot puhuivat jopa koulukkaista). Kyseessä voi olla myös yritys ottaa käyttöön yläkäsite, jolla voisi näppärästi kuvata kaikkien eri koulutusasteiden asiakkaita, ilman että joutuisi miettimään onko kyseessä koululainen, opiskelija, aikuisopiskelija vai kansalaisopiston osallistuja.
Sama ongelma on laajentunut muihinkin kasvatusalan termeihin. Absurdi hömppäkieleen iskostunut johdannaistermi on esimerkiksi ”oppimisvaje”. Tässäkin on taustalla anglismi (learning deficit tai gap). Kyseessähän on tarkkaan ottaen opiskeluvaje, eli ei ole pystytty opiskelemaan jostain syystä riittävästi (vaikkapa koronan takia) jotain asioita, jolloin niitä ei ole opittu, eli ei osata niitä asioita, joita on yritetty harjoitella, opetella tai opiskella. Tällöin on syntynyt osaamisvajetta (oikea termi).
Lisää esimerkkejä. Eräässä yliopistossa on yksikkö nimeltä ”oppimispalvelut”. Ilmeisesti siellä on jonkinlainen Pavlovin laboratoriota muistuttava laitteisto, jolla opiskelijoita äänimerkkien avulla ehdollistetaan oppimaan virkamiesruotsia. Näkyy olevan käytössä myös ”avoin oppiminen”, ”oppimismateriaaleja” ja ”oppimistiloja”. Suomeksi kyse on opiskelupalveluista, avoimista opetus- ja opiskelumateriaaleista ja opiskelutiloista.
Opiskeluvaikeudet (koira soi oppikirjan tai tietokone hajosi) ovat eri asia kuin oppimisvaikeudet (lukivaikeus tai tarkkaavaisuushäiriö). Opiskeluilmapiiri olisi oikea termi, mutta puhutaan ”oppimisilmapiiristä”. Erään kansansivistysjärjestön käyttämä ”monimuoto-oppiminen” on todella hölmö termi, kyse on monimuoto-opetuksesta tai -opiskelusta, riippuen siitä, katsotaanko sitä opettajan vai opiskelijan näkökulmasta. Sama koskee ”verkko-oppimista”, ”e-oppimista”, ”etäoppimista” ja muita vastaavia anglismeja. Myös yleistynyt hölmö ”aikuisoppija” on suora väännös englannista (adult learner). Mitä vikaa on aikuisopiskelijassa? Olen vuosien varrella haastatellut yli 200 vapaan sivistystyön osallistujaa, eikä kukaan ole käyttänyt itsestään tai muista osallistujista termiä ”aikuisoppija”, tai ilmaisuja kuten ”opin kansalaisopistossa ikonimaalausta” tai ”olen tuolijumpan oppija”. Sen sijaan he kertoivat osallistuvansa tuolijumppaan tai joogaan, harrastavansa ikonimaalausta, tai opiskelevansa kieliä.
Jotenkin vielä ymmärtää median ja hallinnon ihmisten sekoilun käsitteiden kanssa, mutta kasvatusalan ammattilaisten ja etenkin tutkijoiden olettaisi ymmärtävän oikeiden käsitteiden käytön tärkeyden.
***
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. vapaan sivistystyön tuottamia hyötyjä, oppimisympäristöjä, aikuiskoulutukseen osallistumista ja koulutuksen vaikuttavuutta. Hän on myös toiminut pitkään erilaisissa opetus- ja koulutustehtävissä Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa sekä näiden avoimissa yliopistoissa ja täydennyskoulutusyksiköissä.
Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -ohjelma julkaisee vuonna 2021 Sivistystori-blogia, jossa vapaan sivistystyön tutkijat ja asiantuntijat sekä sivistyksestä kiinnostuneet SVV:n yhteistyökumppanit kirjoittavat sivistystyöstä ja sivistyksen yhteiskunnallisesta merkityksestä.
Lähtemättä referoimaan sen tarkemmin blogitekstin sisältöä kiitän lämpimästi arvoisaa Jyriä älykkään tarkkanäköisestä kannanotosta nykykielemme (yhdestä) kehityssuunnasta. Käsitteet ovat kielemme ja ajattelumme perusta – ne ohjaavat toimintaamme. Huolimaton käsitteiden käyttö ohjaa toimintaa helposti vikasuuntaan (tai ei yhtään mihinkään), jolloin toiminnan teho laskee (toimijan itse sitä välttämättä ymmärtämättä tai edes tiedostamatta).
Aika moni opetusalamme toimija tuntee jonkinlaisen ohimenevän häpeäntunteen liukuvan tajuntaansa tätä blogia lukiessa. Hyvä näin, jos se johtaa asian tiedostamiseen.
Valoa kohti. Jouluisin terveisin, Kari Lehtola
Kiitos Kari kommenteista! Ja kaikille pahoittelut mahdollisesta häpeäntunteen synnyttämisestä, toivottavasti kenenkään joulu ei mene pilalle… 🙂
Aivan loistavaa, että joku puuttuu näihin anglisismeihin. Niitä on pesiytynyt suomen kieleen muuallekin aiheuttaen käsitteiden sekavuutta. Voi kestävyysvaje sentään!