Sivistystori-blogi 22.6.26. Kirjoittajat: Paula Alanen & Jenni Pätäri
Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti nuorista kaistapäistä, jotka 1950-luvulla liputtivat yhteisen Euroopan puolesta (HS 26.5.2026). Aittokosken peräänkuuluttamia radikaaleja optimisteja olivat myös Viittakiven kansainvälisen kansanopiston perustajat, jotka halusivat Suomeen paikan, missä eri puolilta maailmaa tulevat ihmiset voisivat rakentaa rauhaa, tulla yhteen opiskelemaan ja tekemään työtä.
Viittakiven Opisto aloitti toimintansa vuonna 1952 viisi vuotta Pariisin rauhansopimuksen jälkeen. Pysyvä rauha häämötti tuolloin tulevaisuuden näkymänä – tavoite, jota kohti on yhä tehtävä työtä. Opiston toimintavuosien aikana opiskelijat, henkilökunta ja vapaaehtoiset työntekijät eri puolilta maailmaa osallistuivat päivittäin työhön rauhan rakentamiseksi.
Mitä Viittakiven rauhantyö käytännössä oli? Tätä kokoontuivat muistelemaan opiston toimintaan eri vuosikymmenillä osallistuneet parisen kymmentä ”viittakiveläistä” kesäkuisena torstaina paikkaan, jossa opisto toimi yli viidenkymmenen vuoden ajan sen lakkauttamiseen (2007) asti. Kokoontuminen järjestettiin osana tiedonkeruuhanketta ”Viittakiven opisto kansainvälisen yhteisymmärryksen ja rauhan asialla”, jota rahoittaa Niilo Helanderin säätiö. Tavoitteena on kerätä talteen kokemuksia opiston toiminnasta ja arkistoida muistot Tietoarkistoon tulevaa tutkimuskäyttöä varten.
Tapahtuman fasilitaattori, Anna Kirstinä Kansalaisfoorumista, johdatti ryhmän työskentelyä. Tai kuten Anna totesi, yritti hetken pidätellä, kun kaikki halusivat sännätä tutkimaan ympäristöä ja paikkoja, jotka kantoivat merkityksellisiä muistoja. Ryhmä hajaantui nopeasti alueelle, kuka minnekin, haastattelemaan toinen toisiaan, kuvaamaan videoita rakkaista paikoista, tapailemaan tanssiaskelia ja nauttimaan kesäpäivästä. Sovittuna aikana kokoonnuimme takaisin yhteen jakamaan ajatuksiamme. Miten osallistujat kuvasivat Viittakiven rauhantyön käytäntöjä?
Luonto
Opiston sijaintipaikka Hauholla on alkukesän aurinkoisena päivänä, no, melkein kuin paratiisi. Rakennukset sijaitsevat pienellä harjulla, jonka laelta etelään päin avautuu näkymä suojaiseen järvenpoukamaan. Kirrinen-järven vastarannalta, rehevästä kaislikosta, pelloilta ja metsiköstä kuuluu tasainen sirkutus, säksätys ja laulanta. Pienen järven alkulähteet pitävät veden virkistävänä lämpimimpinäkin kesäpäivinä. Moni osallistuja totesikin, että paikka huokuu rauhaa.
Muistelutuokioissa nousi esiin myös opiston merkitys biodynaamisen viljelyn tienraivaajien joukossa sekä opistoväen osallistuminen viljelyyn ja sadonkorjuuseen. Tänään näyttäytyy tämäkin perintö entistä ajankohtaisempana: kestävä viljely, maaperän hyvinvointi ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen tarjoavat osaltaan työkaluja aikamme ekokriiseihin. Muistelupäivä nosti kauniisti esille sen, että opiston historia ei ole vain muisto menneestä, vaan myös suunta tulevaan – kohti elämäntapaa, jotka tukevat niin ihmistä, erilaisten ihmisten kohtaamista ja ihmistenvälisyyttä kuin muuta elämää, yhteiseloa luonnon kanssa ja sen kunnioittamista.
Tottuminen toisenlaisiin
1980–90-lukujen vaihteessa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Somaliassa riehuva sota esti paluun kotimaahan, Suomeen saapui ”junalasteittain” somalialaisia pakolaisia. Monet heistä olivat Moskovassa ja Pietarissa opiskelleita nuoria. Suomen Punainen Risti perusti Hauhollekin turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen. Miten hauholaiset suhtautuivat pakolaisiin? No, eivät juuri mitenkään, sillä Viittakiven opiston opiskelijoiden myötä oli totuttu näkemään erilaisia ja erinäköisiä hahmoja kylän raitilla. ”Yhtään tappelua ei syntynyt hauholaisten ja somalialaisten välillä”, Alli Isotalo muisteli.
Jo opistoa perustettaessa olikin korostettu, että oppilas- ja opettajakunnan tuli koostua eri kansallisuuksista. Opiston tuli palvella tasapuolisesti kaupunkilais- ja maalaisnuorten tarpeita ja opiskelulla tavoiteltiin sydämen sivistystä ammatillisen tutkinnon sijaan. Vuoden 1950 opiston työohjelma kiteyttää nämä pyrkimykset hyvin: ”Opiskelun tarkoituksena ei ole valmentaa opiskelijoita mihinkään tiettyyn ammattiin, sen tarkoituksena on pyrkiä lisäämään heidän mahdollisuuksiaan toteuttaa sopusointuista ihmisyhteyttä niissä ammateissa ja tehtävissä, joihin heillä on tai tulevaisuudessa tulee olemaan edellytyksiä. Täten opiskelun ainoana tehtävänä on tutkia ihmisiä inhimillisten yhteiskuntien ja kulttuurien osana ja rakentajina sekä siten lisätä opettajien ja oppilaiden kykyä ymmärtää ja toteuttaa ihmisyyttä entistä paremmin laajemmissa yhteyksissä.” (ks. Merikanto 2017.)
Tulevaisuus ja toivo
Viittakiven opisto syntyi, kun Lapin jälleenrakennus oli osoittanut, että kansainvälisellä yhteistyöllä pystyttiin rakentamaan niin fyysisiä kuin henkisiä siltoja ihmisten välille. Tällä oli erityinen merkitys sodanjälkeisessä maailmantilanteessa. (ks. Merikanto 2017.) Muistelupäivän päättyessä, lähdön hetkellä, eräs keskusteluun osallistuneista esitti toiveen: Jatkakaa tätä työtä, jatkakaa vaikka niin pitkälle, että jotakin tällaista olisi taas tarjolla nykypäivän nuorille! Tämä viesti palautuu mieleen kirjailija Riina Tanskasen Lahden kirjailijakokouksessa pitämästä puheesta (HS, 14.6.2026). Tanskanen kertoo 2000-luvun lapsista ja nuoren sukupolven vaikeuksista: tutun maailman hajoamisesta ja elämästä täynnä mykkää vihaa ajassa, joka on täynnä katteettomia lupauksia. Millaisia paikkoja oman äänen löytämiseen, tulevaisuuden toivoon ja pelon voittamiseen vapaa sivistystyö tarjoaa heille tänään?
Tiedonkeruu jatkuu – jaa ja tallenna muistosi Viittakivestä!
Viittakivi International Association ry kokoaa muistitietohankkeessa arkisto-, haastattelu- ja muuta muistoaineistoa Viittakiven opiston toiminnasta. Tiedonkeruu toteutetaan kansalaistieteen keinoin. Kuka tahansa voi kutsua muita haastateltavaksi ja ihmiset voivat keskenään kokoontua muistelemaan, jakamaan ja tallentamaan tietoa. ”Haastattelun tekeminen ei ollut vaikea juttu, koska haastattelurunko oli niin sujuva, että juttu eteni hyvin”, kommentoi Vesa Komonen. Vesa tapasi opiston entisen rehtorin Leena Teinilän haastattelun merkeissä.
SVV-ohjelma on hankkeen yhteistyökumppani. Hankkeen vastuututkija on Paula Alanen, SVV-koordinaattori Jenni Pätäri vastaa hankkeen viestinnästä ja Vesa Komonen tutkii opiston arkistoja Hämeen maakunta-arkistossa. Hankkeessa koottu aineisto arkistoidaan Tietoarkistoon tulevaa käyttöä varten.
Hanke järjestää seuraavan muistelutapahtuman 15.8.2026 Rauhanasemalla Helsingin Pasilassa (klo 13–16). Tähän tapahtumaan voi osallistua myös etäyhteydellä ja keskustelu tulkataan suomeksi ja englanniksi. Jos innostut haastatteluhaasteesta, ota yhteys henkilöön, jonka kanssa haluat muistella ja kysy tarvittaessa Jenniltä (jenni.patari(at)sivistystyo.fi) tarkemmat tiedot haastattelun toteutuksesta ja kulukorvauksesta.
Lisätietoa hankkeesta ja ilmoittautuminen tapahtumaan yhdistyksen kotisivulla.
Lähteet
Aittokoski, Heikki 2026. Meidän pitäisi ottaa mallia yli 70 vuoden takaisista kaistapäisistä optimisteista. Kyynisyys tarjoaa mahdollisuuden välittömään pätemiseen, kun taas optimismi on kestävyyslaji. Helsingin Sanomat 26.5.2026.
Merikanto, Hanna 2017. Viittakiven opisto 1951–2007. Prezi-esitys.
Tanskanen, Riina 2026. ”Meiltä on viety tulevaisuus”. Helsingin Sanomat B10, 14.6.2026.
Tietoarkisto, https://www.fsd.tuni.fi/fi/
Kuvat: Jenni Pätäri.
Kirjoittajista
Kuvassa Paula Alanen (toinen vas.) ja Jenni Pätäri (oik. reuna) yhdessä muistelupäivään osallistuneiden Nora Witansin ja Outi Maulan kanssa. (Kuvaaja: Pirjo Pakkanen.)
Paula Alanen, KT, erityisasiantuntija, Laurea-ammattikorkeakoulu. Työskentelen Laureassa rikosseuraamusalan tutkimustiimissä erityisenä kiinnostuksen kohteena koulutuksen edistäminen yhteistyössä vankiloiden ja Rikosseuraamuslaitoksen kanssa. Minua motivoi osallistumaan Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -verkostoon, Aikuiskasvatus-lehden toimituskuntaan ja viranomaisyhteistyöhön se, että haluan kehittää sivistystyön tutkimusta ja tutkittuun tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Kiinnostukseni kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja vapaaseen sivistystyöhön heräsi kansainvälisen Viittakiven opiston opiskelijana, opettajana ja rehtorina.
Jenni Pätäri, KM, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto. Työskentelen SVV-ohjelman koordinaattorina. Väitöskirjani käsittelee kansansivistysopin historiaa 1930–40-luvulla sekä sen piirissä rakennettua vapaan kansansivistystyön yhteiskunnallista, erityisesti demokratiakasvatuksellista tehtävää. Vapaa-ajallani olen mukana vapaan sivistystyön ja järjestötoiminnan luottamustehtävissä. Olen kiinnostunut vapaan sivistystyön tutkimuksen, käytännön ja politiikan vuorovaikutuksesta ja sen kehittämisestä. Haluan olla vaikuttamassa siihen, että ymmärrys vapaan sivistystyön yhteiskunnallisesta merkityksestä vahvistuu ja että ala säilyy vahvana myös tulevaisuudessa.
